20.4.2016

Kaksi viivaa

Piirtyivät testiin kolme vuotta sitten, 19.4. muistaakseni aamulla 8.15, meidän amiksen terveydenhoitajan vastaanotolla. Kyyneleet poskille valuen mietin, mitä teen. Juteltiin tukiverkostoista ja tuo ihana terveydenhoitaja neuvoi miten toimia äitiysneuvolan ja muiden suhteen. Kävelin torille päin ja soitin äidille : "susta tulee joulumummo". Samalla kerralla sai tietää äidin miesystävä. Laitoin myös parille ystävälle viestiä, vastauksia oli mm."ihanaa susta tulee äiti <3" ja " susta tulee niin hyvä äiti <3".

Siitä, milloin kerroin iskälle, en muista kuin sen että se sano et hänestä ei tuu ukkia vielä ja mä vastasin et sitä se ei voi päättää; vain sen voi itse päättää, haluaako olla tekemisissä. Kertoi olevansa huolissaan siitä, miten koulutuksen käy. Äiti oli huolissaan mun henkisestä jaksamisesta ja taloudellisesta pärjäämisestä. Muutama kerta puhuttiin abortistakin.

Muutamien erittäin alakuloisten fiilisten keskellä muistan miettineeni, että olisiko sittenkin pitänyt... Ei poikaystävää rinnalla odottamassa, kämppä liian pieni (tai silloin tuntu siltä), lähihoitajaopinnot kesken... Kuitenkin aina niiden muutamien entä jos- sekuntien jälkeen tiesin että tästä selvitään, ei tässä muuten olisi näin käynyt. Nyt kun mietin tota aikaa kun Maisaa odotin, oon tosi ylpeä itestäni. Ja kiitollinen koko isolle tukiverkostolleni <3 Ja niin onnellinen, että Tuukka päätti "lähteä mun matkaan" vai käviköhän siinä toisinpäin <3

Paniikkihäiriön kanssa välillä tuntui ylitsepääsemättömältä asumiseen ja kouluun liittyvät asiat, mutta niistäkin selvittiin. Selvittiin keskola-ajasta ja selvittiin vauvavuodesta. Välillä itkettiin vissiin kaikki kolme, ja välillä tuntu ettei yöt lopu ikinä. Mutta joka kerta kun oman lapseni näin, sydän pakahtui rakkaudesta. Miten oon voinu saada itsestäni ulos noin kauniin, virheettömän, viattoman pienen ihmisen, jota mä saan kaikkien läheisten kanssa rakastaa ja opastaa elämässä eteenpäin?! <3

Vanhempina ollaan tultu Tuukan kanssa samaa matkaa jo odotuksen puolivälistä, kasvettu yhdessä vanhemmuuteen. Käyty läpi omia lapsuuden kokemuksia. Mietitty mitä arvoja halutaan opettaa, ja miten. Itketty yhdessä, kun on tuntunut, ettei me osata. On mietitty sitä, mitä mahdollisesti kävisi jos mulle tapahtuisi jotain. Ollaan tehty virheitä, ja toistettu niitä. Ollaan opittu virheistä. Tullaan vielä tekemään virheitä ja paljon, mutta se on vanhemmuutta.


Nyt meillä on pieni perhe, höystettynä pienellä kaaoksella ja meillä on hyvä olla <3 Maisa on aina muistuttamassa siitä, että ei tarvitse olla vaikkapa perhosta isompi asia, jotta elämästä voi nauttia. Oon niin onnellinen päätöksistä mitä pari vuotta sitten tein. En kadu päivääkään <3




Tähän loppuun ajattelin laittaa entisen blogini ensimmäisen tekstin, muutama päivä testin teon jälkeen:

" KAKSI VIIVAA!!! rv 6+5 tietämättä :D
Perjantaina 19.4. oli terkan aika. Kun kävelin sinne mun kädet hikos ja sydän pamppaili kamalasti. Mielessä pyöri kauheesti ajatuksia. Mitä jos oon raskaana ? Entä jos en ookaan ? Mitä kerron exälle ? Entä vanhemmille ? Sukulaisille ? Kavereille ? Mulla vaan oli sellanen olo että olen. Kun pääsin terkan luo, purskahdin itkuun. Olo oli toivoton. Olin kysyny ennen eroa exältä, että entä jos olisinkin raskaana. Hän kertoi ettei välttämättä haluaisi edes tietää, saati nähdä lasta...Ja mä olin viel menny sanoo etten ookaan raskaana...

Testihän näytti sitten kahta viivaa. Olo oli kuvailtavissa shokinomaiseen oloon... En tiennyt itkisinkö vai nauraisinko...Musta tulee äiti. Jouluksi. Wow. Tässä vaiheessa terkan kiekko sai lasketuksi ajaksi 9.-10.12.2013 <3

Soittoa äidille terkalta lähtiessä. Äiti on tukena mutta huolissaan mun jaksamisesta. Niin muakin huolettaa mutta onneks tukena tulee olee koko suku, perhe ja ystävät <3  "




Huomenna teen instaviikkopostauksen, siihen asti toivottavasti aurinkoista päivän jatkoa,


t. Jenna




2 kommenttia:

Kiitos kommenteista :)